Julkaistu 11.9.2019
Nökötämme esteettisesti epämiellyttävässä seminaarihuoneessa viimeistelemässä suomenkielistä tietokirjaamme. On toukokuu. Ilmapiiri on väsähtänyt, sillä ruodimme jälleen kerran toistemme tekstejä ja ehdotamme muokkauksia, joita kukaan ei oikeastaan jaksaisi enää tehdä. Yksi tutkimusryhmän jäsenistä kirjoittaa omassa työhuoneessaan vimmatusti uudestaan lukua, joka on edellisenä päivänä suurimmaksi osaksi tuhoutunut. Edes IT-palvelut ei ole pystynyt pelastamaan korruptoitunutta tiedostoa.
Se, mitä seuraavaksi tapahtuu, sopisi yliopistoympäristöä paremmin amerikkalaiseen tieteiselokuvaan, jossa NASAn avaruusalus on juuri saatu laukaistua onnistuneesti. Huudamme, pompimme ja halaamme toisiamme. Mellastamme ensin seminaarihuoneessa ja sitten siirrymme käytävälle. Yksikön Whatsapp-ryhmässä kehotamme kanssatutkijoitamme lähtemään torille. Syömme kakkua ja juomme kuplivia juomia.
Olemme saaneet Suomen Akatemialta tutkimushankerahoituksen ja olemme silminnähden iloisia.
Yliopiston kulttuuriseen käsikirjoitukseen edellä kuvatun lainen avoin hehkuttaminen sopii huonosti. Kuuluu odottaa, että joku ymmärtää onnitella rahoituksesta. Sitten sanotaan kiitos ja säilytetään tyyneys. Vaikeaa sanoa, mihin tämä liittyy. Ehkä solidaarisuuteen muita tutkimusrahoitusta hakeneita kohtaan?
Kaikki tutkimusryhmät haluavat rahoitusta ja kilpailu on kovaa: kun joku saa, joku jää ilman. Kaikki hankehakemuksia tehneet kuitenkin tietävät, kuinka järjetön työ hankehakemusten kirjoittamisessa on. Eikä kyse ole vain kirjoittamisesta. Hakemuksen niin sanotussa aktiivisessa tekovaiheessa ajatukset pyörivät hankeidean ympärillä 24/7. Päävastuullinen hakija alkaa jossain vaiheessa pohtia, olisiko mahdollista osallistaa perheenjäseniä hakuprosessiin, jotta heidän kanssaan ehtisi viettää aikaa (puoliso joutuu oikolukijaksi, ja taaperot pääsevät diginativoitumaan hakemuksen värikkäitä kuvioita tuijottamalla).
Kaiken tällaisen jälkeen on siis mukavaa vähän huutaa, halailla, kilistellä ja pomppia. Mutta ei huolta. Keväällä saadun myönteisen rahoituspäätöksen jälkeen mieli on tasaantunut ja olemme valmiita ryhtymään oikeasti hommiin!
Olemme superinnoissamme ja lähes yhtä paljon kauhuissamme (jo toinen asia, jota ei olisi soveliasta myöntää). Kun tavoitteena on löytää jotain uutta, liittyy siihen aina myös riskejä.
Mutta tämä on meidän avaruusrakettimme, jonka olemme nyt laukaisseet onnistuneesti huutojen ja taputusten saattelemana. Nyt on aika aloittaa uutta luova tiedematka ja tuoda raketti aikanaan menestyksekkäästi kotiin.
Tervetuloa mukaan!
Outi Sarpila
Hankkeen
Mistä
Katso
Turun yliopiston viestinnän haastattelu.
